Törkeää ja järkyttävää

Pentti Halonen
Törkeää ja järkyttävää

Dramaturgisen kerronnan kannalta katsojan, kuulijan, kokijan, pelaajan tai asiakkaan kokemat ristiriitaiset ja negatiiviset tunteet ovat välttämättömiä ja haluttuja ja hänen negatiivisia reaktioitaan käytetään tietoisesti hyväksi. Asiakasta nimenomaan pyritään järkyttämään. Aristoteelisen dramaturgisen ajattelun mukaan ”kärsimys on kaikkein tärkeintä”. Jalon henkilön kärsimys tuottaa katsojalle nautintoa liikutuksen kautta, typerän henkilön kärsimys tuottaa katsojalleen nautintoa vahingonilon kautta.

Dramaturgisessa kerronnassa kyseessä on kuvitellun tai dokumentoidun tapahtuman toistaminen yleisölle: näin olisi voinut käydä, näin on tapana käydä, näin todellakin kävi. Dramaturginen kerronta on ihmiselämän ajassa liikkuva mallinnus, jonka äärellä ihminen nauttii saadessaan katsoa kopioita elämästä. Aristoteleen mukaan ihminen nauttii nähdessään kopioita nimenomaan niistä tilanteista, joita hän ei missään nimessä haluaisi tai uskaltaisi kohdata todellisessa elämässään. Leppoisat asiat ovat mukavia ihan livenäkin, pelottavat asiat ovat mukavampia mutkan kautta, toisille tapahtuneina, joskus muulloin, ehkä ei oikeasti kuitenkaan, mutta kiva päästä vähän kurkistamaan.

Henry Murray julkaisi vuonna 1938 tutkimuksensa ihmisen sosiaalisista tarpeista. Näissä tarpeissa on yllättävänkin paljon myös negatiivisia sävyjä. Kun Murrayn sosiaalisten tarpeiden listan törmäyttää Aristoteelisiin ajatuksiin dramaturgisesta kerronnasta, voi löytää tukun inhimillisiä katsomisen motiiveja. Miksi me katsomme ja nautimme katsomastamme, vaikka se olisikin törkeää ja järkyttävää?

Aristoteleen mielestä vain menestyneeseen henkilöön voi todella samastua. Luuserit ovat koomisia. (Menestymisen tarve.) Meillä on suuri tarve saada samastumamme henkilö tai henkilöryhmä menestymään, niin suuressa kuin pienessä. Jos henkilö haluaa puukon lattialta, emme rauhoitu, ennenkuin hän on puukkonsa saanut, riippumatta siitä, mitä hän aikoo puukollaan tehdä.

Samastuminen henkilöön on sielunkumppanillista liittymistä kuviteltuun henkilöön teoksen peilipinnan kautta. Ne henkilöt, joiden porukkaan katsoja ei liity, saa uhrata mielellään kovallakin kädellä. (Liittymisen tarve.) Ne jotka eivät ole meidän puolellamme, ovat meitä vastaan. Jalon päähenkilön palvonta on viihdeteollisuuden suurin myyntivaltti. (Kunnioittamisen tarve.) Kunnioittamisen ulkopuolelle jäävät ne rumat, likaiset ja ilkeät, pahat, rujot, vieraat, huonohampaiset otukset, jotka saa tuhota.

Katsoja kokee, että vain hän todella ymmärtää päähenkilöä, eikä voi tajuta mikseivät tarinan henkilöt usko päähenkilöä. (Ymmärtämisen tarve.) Suuren sankarin kainalossa voi nyhverömpikin katsoja saada mitä haluaa. (Vallan halu.) Pääsemme vallan kulisseihin, salaisiin kabinetteihin, painamaan nappia, kurkkimaan pukuhuoneisiin. Kuka tahansa on meidän vallassamme, tai ystävämme vallassa, tai siis noh, mielikuvitusystävämme vallassa.

Suurimmat myyttiset sankarit irrottautuvat yhteisöstään, kulkevat omia polkujaan, ratsastavat preeriaa, pakenevat arkea, heittäytyvät niihin seikkailuihin, joihin itse emme koskaan uskaltaisi. (Riippumattomuuden tarve.) Sankarin järisyttävä hyppy tuntemattomaan on pelon käsittelyä meissä pelokkaissa katsojissa.

Teatterissa, elokuvissa, romaaneissa ja televisiossa dramaattiset henkilöt usein osaavat sanoa sen viimeisen, painavan sanansa, kun taas koomiset henkilöt sutkauttavat vitsikkäitä tai sössöttävät ja epäonnistuvat tilanteissaan. (Sosiaalisten tappioiden välttäminen.) Suomalaisten suurin pelko on julkinen esiintyminen. Televisiota katsoessa ei voi epäonnistua. Kukaan ei näe minua. Ja kun itse ei uskalla sanoa ei, nuo uljaat tai hävyttömät hahmot tekevät sen puolestamme. (Torjuvuus.)

Eskapismin suuri lumo johdattaa onnettoman, yksinäisen, ahdistuneen, väsyneen ihmisen toiseen maailmaan, jossa hän ei voi hävitä eikä kuolla. (Vaikeuksien torjumisen tarve.) Koko viihdeteollisuus perustuu sille olettamukselle, että katsoja tietyllä hetkellä mieluummin katsoo, kuuntelee tai pelaa simulaatiota, kuin osallistuu omaan elämäänsä. Oman elämän riittämättömyys on dramaturgisen kerronnan olemassaolon syy. Onnellinen ihminen ei tarvitse dramaturgisia simulaatioita.

Simulaation henkilöt laulavat meidän puolestamme, he muuttavat kameroiden eteen jotta meidän ei tarvitse. Vaikka kyllä mekin haluaisimme, jos vain kehtaisimme. Ehkä laitan pienen terävän kommentin someen. (Esiintymisen tarve.) Simuloitu myötähäpeä on vahva sekoitus järkytystä ja kiihkoa.

Joskus on vain pakko nostaa jalat pöydälle ja katsoa hömppää ja roskaa. (Leikin tarve.) Vain lihansyöjät leikkivät. Leikki on metsästyksen, saalinjaon ja sotimisen simulaatioharjoittelua. Hömppä ja roska ovat ihmiskokeita, katsojan ilmaisemat halveksunta ja päivittely ovat leikkimielisiä toteumia saavutetusta nautinnosta. Katsoja voittaa aina.

Miltä mahtaisi tuntua kun iso käärme sinkoutuu suoraan silmään? Siitä pitäisi saada selko. Onhan se 3D? (Aistikokemusten tarve.) Kuinka paljon simulaatio onkaan ihmisiä tyydyttänyt. (Seksuaaliset tarpeet.)

Eläintarinoiden unohtumattomat pikkupennut jäävät katsojan sydämeen. (Hoivaamisen tarve.) Jos näkökulma on leijonanpennun, saa seeproja syödä tarpeeseen. Mikäli näkökulma on seepranvarsan, ovat leijonat vihattavia raakalaisia. Katsoja vihaa ja rakastaa yhtä aikaa ja yhtä paljon.

Katsoja kokee päähenkilöön kohdistuvan hyökkäyksen pelottavana, ja siihen on vastattava, ennen kuin on liian myöhäistä. (Puolustautumisen tarve.) Jo lapset tietävät huutaa: ”Hei, se on sun takana!”

Dramaturgian peruskäsite on este, konflikti. Tuskien voittaminen passiivisen simulaation kautta tuottaa katsojassa aitoa nautintoa. Minä voitin, me voitimme, seeprat voittivat, Suomi voitti. (Vastuksien voittamisen tarve.) Ilman vastuksia ei ole voittoa, ilman sotaa ei ole rauhaa. Ilman järkytystä ei ole seesteisyyttä.

Kaaos valtaa maailman, vain yksi mies voi meidät pelastaa. Lopussa asiat ovat taas kohdallaan. (Järjestyksen tarve.) Dramaturgisen kerronnan tehtävänä on saattaa maailma epäjärjestykseen ja luoda uusi järjestys.

Henkilön kärsimyksen näkeminen tuottaa nautintoa riippumatta siitä pitääkö katsoja henkilöstä vai ei. Teoksen katsoja voi vähätellä, torjua, ivata, ampua, tuhota, tappaa, raiskata, annihiloida, seivästää, keihästää, tehdä kaiken maailman pahan liikauttamatta evääkään, koskemattakaan aseeseen, silkan simulaation ja samastumisen kautta. Katsoja nauttii siitä kun nuori Veronalainen iskee puukon rintaansa. (Väkivaltaisuus.) Ihmisellä on perimmäinen tarve vahingoittaa ihmistä. Fiktio kanavoi tämän tarpeen turvallisesti.

Aristoteleen suosikkihahmo oli kuningas Oidipus, joka puhkoo omat silmänsä äärimmäisenä rangaistuksena itselleen. Suurempaa katsomisnautintoa Aristoteles ei dramaturgisessa kerronnassa pysty kuvittelemaan. (Itsensä rankaisemisen tarve.) Fiktiiviset henkilöt ovat sijaiskärsijöitä, joiden koskettava rangaistus saa meidät puhdistamaan itseinhomme armolliseksi anteeksiannoksi. Suurin järkytys tuottaa suurimman armahduksen tunteen.

Parhaimmillaan dramaturginen kerronta on hoivaavaa, parantavaa, puhdistavaa, katharttista. (Henkisen tuen tarve.). Näyttämöllä, kankaalla, ruudussa, paperilla on aivan kuin minä itse. En olekaan yksin tässä maailmassa. Joku ymmärtää minua. Minullakin on ihmisarvo. Minullakin on lupa elää.

Pelon, säälin ja vahingonilon tunteet ovat dramaturgisen kerronnan keskeiset reaktiot, eikä yksikään niistä ole onnellisuudesta syntynyt tunnereaktio. ”Nobody wants to see a story about the Village of the Happy People.” (Richard Walter)

Pentti Halonen

Lehtori, TeM, MA, MFA
Turun ammattikorkeakoulu / Taideakatemia
pentti.halonen@turkuamk.fi


NEMO-hankkeessa etsitään vastausta kysymykseen: miten ristiriitaisia ja negatiivisia tunteita voidaan hyödyntää eettisesti kestävällä tavalla asiakaskokemusten ja työilmapiirin parantamisessa, yhteiskuntavastuun viestimisessä sekä kasvun, innovaatioiden ja jopa uusien liiketoimintamallien lähteenä?